Keskiviikko 17.1.

…

Perjantai 23.2

On mennyt viikkoja, kun en ole mitään tekstiä saanut aikaan. Osaksi tämä johtuu siitä, että täällä olo on tullut rutiininomaiseksi ja en oikein löydä tähdellistä asiaa josta kirjoittaisi. Toisaalta kirjoittamattomuus johtuu siitä, että kirjoittaminen vaikuttaa vaikealta ja ei vaan tule ”tahroja paperille”, eikä mikään ajatus tunnu kirjoittamisen väärtiltä.

En väitä, että täällä ei mitään tapahtuisi, jo vain kyllä tapahtuu, mutta kun tapahtumien keskiössä on asiakas, niin moraalisesti ja sopimusteknisesti asioita ei vaan voi pistää julkiseksi. Kuten eräälle kollegalle totesin, ”menee liiaksi asiakkaan ihon alle”.

Jotta jotain saisi kirjoitettua ja lukijat saisivat jonkin käsityksen missä ollaan menossa, niin kerron kuinka asiat ovat edenneet uuden sähkötilan rakentamisen kanssa. Olen aiemmin kertonut, että pari urakoitsijaa on jo käynyt yrittämässä sähkötilan rakentamista, siinä surkeasti epäonnistuen. Syyt siihen miksi näin on käynyt, jääköön nyt tässä ruotimatta, niistä voidaan, vaikka jutella vaikka kahvikupposen kera.

Tammikuun toisella viikolla sitten alkoi taas tapahtua sähkö/automaatiotilan katolla, johon edellinen urakoitsija oli saanut roudattua läjän lautoja ja muuta rakennusmateriaalia sekä valanut kuusi pilaria jo tehtyihin raudoituksiin. Nuo pilarit olivat enemmän tai vähemmän hämmentävä näky. Joskus valuun jää niin sanottuja rotankoloja, mutta tässä tapauksessa ei voida puhua rotan koloista vaan pikemmin ketunpesistä. Ei vaan yhdessä vaan useammassa tolpassa näitä koloja oli ja päivänvalo paistoi iloisesti niistä läpi.

Siis katolla alkoi liikkua uutta porukkaa, viittoiltiin sinne ja tänne sekä puhetta riitti. Juhan kanssa uteliaana tapahtumia seuraten saatiin todistaa, että rakentamisessa oli alkanut uusi yritys uuden urakoitsijan kanssa. Ensi töikseen katto putsattiin edellisen yrittäjän jäljiltä, jätettä kertyi viisi suursäkkiä, sellaisia tuhannen litran, valkoisia, pitkillä nostolenkeillä varustettuja. Seuraavaksi uusi urakoitsija toi uutta rakennusmateriaalia työmaalle, tässä oli vain sellainen pieni mutka matkassa, että he purkivat valuhiekan ja -soran sekä muut tarvikkeet väärälle puolelle rakennus kompleksia. Ei auttanut kuin lapioida materiaalit takaisin säkkeihin ja vaihtaa paikkaa, kaikki tämä käsipelin. Joitakin tarvikkeita nostettiin katolle, noin viidentoista metrin korkeuteen, nosturilla, mutta paljon tavaraa meni käsipelillä kantaen.

Työt alkoivat jo paikoillaan olevien pilareiden korjausvalamisella ja muuraustöiden valmisteluilla. Seuraavassa vaiheessa alkoivat seinien muuraamiset, materiaalina sellaiset ontot betoniharkot, 20x20x40 cm kanttiinsa. Homma näytti siltä, että nyt tulee valmista seinää nopeassa tahdissa, sitä katsellessa kiinnittyi huomio siihen, että seinään ei tullut missään vaiheessa ensimmäistäkään harjaterästankoa tukemaan seinää. Vähän siinä ihmeteltiin, että mitenköhän nuo seinät pysyvät pystyssä. Ei niitä seiniä myöskään niihin valettuihin pystypilareihinkaan millään lailla kiinnitetty. Seinät valmistuivat täyteen korkeuteensa ja näyttivät melko huterilta. Ja niinhän ne olivatkin sillä, kun joku rakennusmiehistä seinään tökkäsi, niin ne huojuivat. Ei tehnyt mieli mennä lähellekään tuota rakennusrumilusta. Seuraavana oli vuorossa seinien rappaus, kura lensi ja seinät saivat kuorrutuksen sekä sisä- että ulkopuolelta. Tällä kuralla rakentajat tekivät seinistä paikoillaan pysyviä.

Pitänee huomauttaa, että tämä vaihe ei ottanut paljonkaan aikaa ja oltiin siinä uskossa, että sähkötila saattaa valmistua jopa tammikuun aikana. Vau, saataisiin uusi MCC asennettua tilaan hyvissä ajoin ennen kaapelivetoja.

Seinät siis nousivat ylös ja saivat kuorrutuksen. Sitten alkoi katon teko, jota oltiin ihmetelty, että mistähän materiaalista se nyt sitten tehtäisiin. Tontille oli ilmestynyt I-palkkeja ja neliöterästä, ahaa ne olivat katorakenteen perusta. Ensin nostivat kolme I-palkkia paikoilleen, huterien seinien päälle, pilarit olivat taas statistin osassa. Jos nuo pilarit osaisivat ilmaista itseään, niin ne varmaan huutaisivat paikoiltaan ”että, mitä v....a me täällä ylhäällä tehdään”. Ai niin, tässä asennustyössä rakentajat eivät käyttäneet juurikaan turvallisuuteen liittyviä välineitä. Ja kun asiakkaan turvamies siitä heille muistutti, kun rakentaja liikkui noin 19 m korkeudella maatasosta ilman turvavaljaita sellaisen huteran seinän päällä. Vastaus oli, että työmies on tehnyt ennenkin noin ja on pätevä siellä kävelemään ja tekemään palkkien asennuksia. Itseäni alkoi moinen touhu hirvittämään, ja katsoin viisaammaksi siirtyä takavasempaan.

Aloin tässä miettiä, että mihinköhän tällainen asenne johtaisi meidän tuntemassa ”turvallisuuskulttuurissa”. Esimerkiksi otetaan, vaikka auton vilkun käyttö. Kokenut autoilija haluaa vaihtaa kaistaa tai ohittaa hitaamman auton, niin hänhän laittaa vilkun päälle ajoissa ilmaistakseen muille aikomuksesta tehdä ohitus tai kaistan vaihto. No, hänhän on tietenkin autokoulun aikana tämän oppinut ja autoa ajaessaan sen useasti tehnyt. Mutta ajatus siitä, että tämän minä jo osaansa, eikä minun vilkkua erään tarvitse käyttää, koska minä olen niin hyvä tässä ja olenhan sen monta kertaa aiemmin jo tehnyt. No kuski ajelee ja tekee omia manööverejä ilman että käyttäisi vilkkua, aiheuttaen hämmennystä ja vaaratilanteita muille liikenteessä kulkevien joukossa koska muut eivät oikein tiedä, että milloin kuski putoaa sieltä ”seinältä”.

Turvallista matkaa/tekemistä kaikille lukijoille, ja miettikää sitä, miten niistä arkirutiineista jotka tuntuvat itsestään selvyyksiltä voi tehdä sellaisia, että ei tarvita arkkumanua kutsua paikalle vain sen takia, että ollaan menty asenteella ”kyllä minä osaan tämä ja olen sen niin monta kertaa tehnyt, että ei minun tarvitse välittää mistään muusta”. Ai niin, eihän kukaan jätä vilkkua, ajoissa käyttämättä, saati turvavyötä kiinni laittamatta.

Palataan sähkötilaan, sillä valistushetki meni jo. Elettiin tammikuun loppu puolta. Katseltiin uteliaana, että mitähän tästä seuraa ja kyllähän siitä seurasikin. Kun alkoi hässäkkä siitä, kun projektiin kuuluvan rapputornin ylätasanteen korko ja sähkötilan oviaukon korko eivät olet yhtenevät. Torni tulee olemaan noin 20 cm korkeampi kuin sähkötilan lattiataso on. Täytyy huomauttaa, että tämän tornin kanssa on menossa myös oma toimitushässäkkä, ja sen saapuminen työmaalle saattaa hiukan viivästyä. No, tätä korkoeroa hetken nikotellessa löytyi siihen myös ratkaisu. Sähkötilan oviaukkoa siirrettiin ylöspäin ja kynnykseen sähkötilan sisäpuolelle rappunen, ”voila” hyvä tuli. Paitsi että, oviaukon yläpuolelle valettu betonipalkki oheni huolestuttavan ohkaiseksi.

No oltiin ihmetelty, että mikä tulee olemaan se valittu materiaali, jolla tila tullaan kattamaan. Myös seinät alkoivat saada väriä pintaansa. Pikkuhiljaa meille selvisi materiaali, joka oli valittu kuorrutteeksi. Paroc seinäelementti, siis sellainen jossa on kaksi ohkaista profiilipeltilevyä ja niiden välissä uretaanivaahto. Ihan oikeasti, tällaisia elementtejä nostettiin ylös katon virkaa hoitamaan. Nyt pääsi myös rakentaja asentamaan lattiamateriaalin, tuli oikein hieno kaakelilattian sähkötilaan. Elettiin helmikuun alkua, tila ei ollut valmis eikä uusi MCC:kään ollut työmaalla. Asiakas teki, kunnossapitopäällikön muodossa, katon tiiveystestin, letkuttamalla vettä katolle. Ei läpäissyt testiä, sillä vedet valuivat sähkötilaan. Joten tästä alkoi uusi hämmennyksen aika.

Tämän hämmennyksen aikana minulla oli viikon visiitti Suomessa. Kun palasin helmikuun puolivälin jälkeen takaisin työmaalle, niin kaikki oli samassa tilassa kuin lähtiessäni oli ollut, eli hämmennys ja odotus.

Tilanne oli siis edelleen se, että sähkötila ei ollut vesitiivis eikä MCC:tä näkynyt työmaalla. Lisäksi tilasta puuttuivat ovet, valaistus ja ilmastointi. Odoteltiin seuraavaa asiakkaan siirtoa sähkötilan suhteen ja nyt tällä viikolla, 8, alkoi taas tapahtua, oli ukkoa kuin meren mutaa paikalla, kädet heiluivat ja selitystä enemmän kuin suomen eduskunnassa kyselytunnin aikana konsanaan. Nosturia paikalle ja kattoa pois nostamaan. Ei tietenkään nosturilla niitä paroc-levyjä pois nostettu vaan ne lähtivät käsipelillä sieltä pois, nosturia tarvittiin teräskehikon kallistamiseen, eli katosta tuli ns. pulpettikatto. Toinen reuna kohosi kolmekymmentä senttiä ylöspäin neliöteräksiä lisäämällä. Kiilamaisiin aukkoihin tuotiin harkot, kura lensi täyttäen kolot ja aukot, tietenkin taas tyyliin ”turvallisuudesta piittaamatta” kunhan vain valmista tulee. Samalla aktivoitui ovien asennukset, karmia ja helaa paikalleen. Katseltiin touhua ja tuumittiin, että päästäänkö tällä viikolla jopa asentamaan hyllyjä kattoon. Ja näin myös tapahtui, sähköurakoitsija sai asiakkaalta luvan aloittaa hyllyasennukset. Jaa, olenkohan minä pysynyt laskuissa mukana mitenkään, että montako viikkoa ollaan myöhässä, neljä viikkoa kenties?

Pitää vielä mainita näistä rakennusurakoitsijoista tai ennemminkin heidän jättämistään rakennustarvikkeista. Tontilta löytyy läjä harkkoja, hiekkaa, puumateriaalia, mutta mikä ehkä kiintoisin läjä on, niin tontilta löytyy kymmeniä metrejä harjaterästä. Ollaan tuumittu että, kenelle ne kuuluvat ja minne niiden olisi pitänyt päätyä. Minun villi arvaus on että, ne kuuluvat jollekin edelliselle urakoitsijalle ja niiden oikea paikka olisi ollut jossain kahdeksantoista metriä ylempänä auttamassa seinä raukkoja pysymään pystyssä. Pitänee muistuttaa, että tämä on sentään maanjäristysaluetta, jossa aika ajoittain esiintyy noin neljän, viiden richterin asteikolla olevia järistyksiä. On tässä lähellä ollut, Siinain niemimaalla, 22 vuotta sitten yli seitsemän richterin asteikolla oleva järistys.